Grand Canyon – Las Vegas, 276 mi, 8. ajopäivä

Vielä viimeiset vilkaisut Grand Canyoniin ennen suuntausta Vegasiin.

Kahdeksantena ajopäivänä aloitimme aamun vielä ihastelemalla Grand Canyonin luonnonpuistoa, sillä jokainen ajoneuvolippu puistoon on voimassa seitsemän päivää, joten tästä ei lisämaksua koitunut. Kävimme ainostaan grand view -nimisellä näköalatasanteella, jonka totesimme edellisenä päivänä kaikkein valokuvauksellisemmaksi. Tällä näköalapaikalla ei ole myöskään pitkää kävelymatkaa autolta tasanteelle ja täältä lähtee myös mainioita patikointireittejä.

Mr Dz Dinerin edessä oli ehkä paras ja lähes uusin route 66 tiemaalaus.

Grand Canyonin jälkeen mieli halusi jo kovasti Vegasiin, joten posotimme suoraan mottoritietä aina Kingmaniin asti, jossa söimme lounaan Mr Dz Dinerissa, joka on myös eräs route 66:n kuuluisista american dinereistä. Söimme amerikkalaisittain chicken wingssejä ja hampurilaiset sekä jälkiruuaksi vielä milk shaken puoliksi.

Sillalta oli myös paras kuvausnäkymä Hoover Damille.

Lounaalta matka jatkuikin sitten route 66:n ja lännen sijasta suoraan pohjoiseen aina Hoover Damille asti, joka on meidän 2009 reissulta tuttu pato Las Vegasin välittömässä läheisyydessä. Tällä kertaa mielenkiinto kohdistui kuitenkin padon yläpuolella menevään moottoritien valtavaan siltaan, joka oli 2009 vuonna vasta rakenteilla. Sillalta on myös loistava näkyvyys itse padolle, jonne pääsee kävelemään ja on näin paras paikka myös valokuvaukselle. Sekä padolle että sillan kävelytielle on kulku saman autotien kautta, jonne pääsee Hoover Dam-kylttejä seuraamalla. Artikkeli itse Hoover Damista löytyy meidän vanhan reissun muistelmista täältä. Ajokilometrejä tälle päivälle kertyi 444 km, joka on 276 mailia.

2009 reissulla keskeneräinen silta oli nyt valmistunut.

4th of July

4th of Julyn juhlintaa livemusiikin kera ja tapahtuma oli ilmainen.

Me oltiin Grand Canyonilla Yhdysvaltojen itsenäisyyspäivänä, ja siellä oli metsäpalovaroitukset voimassa, joten mitään ilotulituksia ei tänä vuonna itsenäisyyspäivänä nähty. Meidän hotelli oli Tusayan kylässä, joka oli heti kansallispuiston porttien ulkopuolella. Siellä oli järjestetty juhlaohjelmaa paikallisille ja turisteille. Paikalla oli ulkoteltta, jossa oli oikeaa jenkkiläistä livemusiikkia ja tarjolla oli paikallista Grand Canyon –olutta ja teltan ulkopuolella olleesta ruoka-autosta olisi saanut ostettua hodaria, hampparia ja possunkylkiä.

Ollaan todistettavasti yli 21-vuotiaita.

Oli aika hyvännäköinen festari-ruokapiste.  Ei testattu paikan sapuskoja, mutta näyttivät voittavan kaikki suomalaiset festarimurkinat.

Grand Canyon, Arizona

Grand Canyon faktat: kanjoni on 200 mailia pitkä (eli noin 350km) ja menee itä-länsi-suunnassa, kanjonio on noin mailin syvyinen (eli n. 1,5km) ja sen leveys vaihtelee 5 ja 15 mailin välillä. Colorado-joki, joka mutkittelee kanjonien läpi, on muodostanut kanjonit miljoonien vuosien kuluessa.

Me tutustuime puiston etelänpuoleiseen osaan, joka on auki ympäri vuoden. Kanjonin pohjoispuoli on korkeammalla kuin eteläinen osa ja se on auki vain kesäaikaan. Vaikka siis kanjonin pohjoispuoli on lähimmillään 5 mailin päässä, niin sinne ajomatka on yli 200 mailia (eli 350km).

Ajoimme puistoon sisään itäportista ja ensimmäinen kuvauspaikka oli Desert View:n taukopaikka. Siellä oli hieno katselutorni, joka näytti vanhalta, mutta oli tehty 80-luvulla. Desert View:ltä hyvällä säällä pystyi näkemään Painted Desertille asti.

Maisemaa Desert View:ltä. Alhaalla mutkittelee Colorado-joki.

Grand Canyon.

Desert View:ltä lähdettiin rauhallisesti ajamaan kohti kansallispuiston pääturistikeskusta, eli länsipäätyä. Matkalla oli monia pysähtymispaikkoja, joilta sai ihailla kanjonia eri kulmista. Monilta paikoilta lähti myös vaellusreittejä kanjonin pohjalle, mutta meillä ei nyt tällä kertaa ollut aikaa lähteä vaeltamaan. Reitit olivat pituudeltaan muutamasta kilometrista kymmeniin kilometreihin.

Grand Canyon.

Pääturistikeskuksessa käytiin katsomassa puolen tunnin ilmainen video Grand Canyonista. Sieltä olisi päässyt ilmaisilla busseilla muutamille näköalapaikoille, joihin ei omalla autolla saanut ajaa. Sitten auringonnousun ja –laskun aikaan olisi ollut ilmainen kävely puistorangerin johdolla, mutta auringonnousu olisi ollut viiden jälkeen aamulla, eikä tällä kertaa jaksettu herätä siihen aikaan. Viime kesän auringonnousu Mauin vuorenrinteellä riittää hetkeksi aikaa.

Grand Canyon.

Ajopäivä #7: Holbrooks – Grand Canyon, 174mi (280km)

Tämän ajopäivän matka oli ainakin ohjereitin mukaan 174 mailia, eli reissun lyhin pätkä. Mutta me ei noudatettukaan ohjereittiä, vaan luettiin meidän Road66-matkaoppaasta, että kannattaa valita hieman pidempi reitti, joka on rauhallisempi ja maisemat ovat hienommat. Grand Canyonin reitti ei ole Route66-tien varrella, vaan se on ihan erillinen reissu pohjoiseen päin eikä sieltä pääse suoraan mihinkään muualle, vaan on palattava sama matka vuoren rinnettä takaisin alas moottoritielle. Eli meidän vakkari-moottoritie oli I-40, ja siitä lähettiin pohjoista kohti ensin US-89:iä ja sitten Hwy-64:sta. Suorin reitti olisi ollut US-180:iä pitkin Flagstaffista.

Antin aamupala/lounas Wendy's:ssä.

Reitin varrelta ei valitettavasti ole muita kuvia kuin tuo aamupalakuva, koska oli kiire päästä näkemään itse kanjoni, mutta ajettiin siis Najavo-intiaanien alueen läpi Kaibabin luonnonsuojelualueelle. Grand Canyon National Parkiin tultiin sisään itäportista ja hinta oli 25 dollaria per auto. Lipun hinnalla olisi viikon verran saanut ajella päiväsaikaan puiston alueella.

Kansallispuiston alueella on leirintäalueita ja muutama hotelli, mutta niihin pitää vissiin varata paikka kuukausia etukäteen. Meidän hotelli oli Tusayanin kylässä, joka oli muutaman kilometrin päässä kansallispuiston porteista.

Painted desert and Petrified forest national park, Arizona

Menossa kansallispuistoon ihailemaan maisemia, mutta eka lyhyt stoppi visitor centerissä. 

Vähän ennen Holbrookin kylää on iso kansallispuisto Petrified forest national park, jossa käytiin ajelemassa ja ihailemassa maisemia. Puiston pohjoisosassa on Painted desert –niminen alue, jonka nimi tulee siitä, että eri maakerroksilla on eri värisävyjä kuten valkoista, harmaata, ruosteenväristä ja punaista.

Painted desert. 

Lisää Painted desertiä ja uhkaavia sadepilviä. 

Route 66 on mennyt kansallispuiston läpin ja vanhan tien kohdalle oli laitettu merkki. Vanhan tien reittiä pystyi hahmottamaan, kun seurasi vanhoja puhelinpylväitä itään ja länteen, mutta itse tietä ei ollut enää olemassa.

Tästä kohtaa se route66 on joskus kauan sitten mennyt. 

Me ajoimme kansallispuiston reittiä pohjoisesta etelään päin. Painted desertin jäädessä pohjoiseen puiston eteläosassa alkoi varsinaisesti Petrified forest, eli kivettyneiden puiden alue. Alueella on ollut asutusta jo kauan kauan sitten ja monissa kallioseinämissä olikin paljon kalliokaiverruksia.  Meidät valitettavasti yllätti pieni rankkasade puistossa, joten ylimääräiset kävelykierrokset intiaanikylän raunioihin ja tarkempiin kalliokaiverrustsekkauksiin jäi tekemättä. Onneksi auton sisältäkin näki kaikki hienoimmat kohdat ja sai otettua hyvät kuvat kivettyneistä puista. Alueen puut ovat 225 miljoonaa vuotta vanhoja. Puut olivat aikanaan suoalueella, johon tuli ison tulvan mukana paljon mutaa ja tuhkaa, jotka puussa syrjäyttivät hapen ja hidastivat maatumista. Ajan saatossa puun pehmeät osat korvautuivat kivettyneillä osilla.

Etsi kuvasta intiaanien kivimaalauksia. 

Kivettyneitä puita Petrified forestissa.

6. ajopäivä Albuquerquesta (New Mexico) Holbrooksiin (Arizona), 255 mi

Muutaman taukopäivän jälkeen olikin mukava jatkaa ajomatkaa Albuquerquesta eteenpäin. Matkaa seuraavaan etappiin oli 255 mailia eli 411 kilometriä.

2 * grande Caramel Frapuccino omilla paikoillaan kuppitelineissä.

Reissu aloitettiin hotellin viereisestä Starbucksista ostamalla molemmille omat grande caramel frapuccinot. Starbucksissahan juoman tilaaminen on ihan oma taiteenlajinsa, mutta me olimme ihan tylsiä ja otimme perusjuomat ilman mitään erikoismaitoja ja kahvia.

Maisema vaihtui hiljalleen enemmän ja enemmän aavikoksi eikä kyliä ja kaupunkeja ollut niin tiiviisti kuin muina ajopäivinä tähän asti.

Ajoimme natiiviamerikkalaisten (eli siis niiden intiaanien) reservaattialueiden poikki. Niitä onkin suurin osa alueesta New Mexicon länsipuolella ja Arizonassa. Teiden varsilla oli varsin tiuhaan kaikenlaisia intiaanien myyntipisteitä, joissa myytiin heidän tekemiään koruja ja mattoja.

Maisema alkaa muuttua kun päästään Arizonan puolelle.

New Mexicon puolella pääsimme ajamaan kivasti vanhalla route66:sella. Vanha tie meni pitkälti uuden moottoritien vieressä, mutta sillä oli rauhallisempaa ja idyllisempää ajaa, ja pystyi pysähtymään valokuvaustauoille milloin tahansa.

Ajomatka päättyi Holbrookin kylään Arizonassa. Siellä on alle 5000 asukasta ja paikka näytti olevan ohikulkuliikenteen yöpymiskohta. Meillä oli hotelli kylän ”ytimessä”, eli pääväylän varrella ja ruokakauppa Safeway oli tien toisella puolella.

Intiaanien myyntipisteitä alhaalla ja ylempänä tiipiitä.

New Mexico – Albuquerque & Santa Fe

New Mexicolainen ravintola.

Yövyimme 3 yötä New Mexicon suurimmassa kaupungissa Albuquerquessa. Tämä etappi tuli ihan mukavaan väliin, kun pystyi viettämään enemmän aikaa altaalla ja hot tubessa auton sijasta. Myös mukava huone ja Whole Foodsin läheisyys teki tästä stepistä täydellisen.

Maisemaa Albuquerquesta ravintolan terassilta.

Ahi tuna tacos.

Vaikka emme olekaan Mexicossa koskaan käyneet, tuntui New Mexico todella paljon Mexicolta, tai paremminkin American ja Mexicon sekoitukselta, joten nimensä mukaan New Mexicolta. Parhaiten tämä tunnelma välittyi Albuquerquen vanhassa kaupngissa sekä 80 mailin päässä olevasta New Mexicon pääkaupungista Santa Festä. Molemmat näistä olivat täynnä erilaisia museoita, kauppoja ja kirkkoja mexicolaisissa taloissa. Katukuva ja talojen räystäät roikkuivat myös valtoimenaan chiliköynnöksiä, jotka kuivuivat kuumassa kesäilmassa. Kaikki tämä sai välillä unohtamaan, että olemme Amerikassa.

Santa Fen arkkitehtuuria.

Kuivattu chili näkyi ja tuntui myös New Mexicolaisessa ruuassa. Amerikkalaiset hampurilaiset ja pihvit olivat vaihtuneet tacoihin ja tortilloihin, jotka toivat todella mukavaa vaihtelua matkan ruokatarjontaan. Kaikkien ruokien kanssa tarjottiin punaista tai vihreää salsaa – jopa aamupalalla. Punaisen ja vihreän välillä ei ole muuten olemassa mitään sääntöä kumpi on tulisempaa, se riippuu täysin siitä, että mitä lajikkeita chilit sattuvat olemaan.

Maisemaa Santa Fe - Albuquerque -väliltä.

Amarillo – Albuquerque, 300 mi, viides ajopäivä

Viidennen ajopäivän pituus oli 300 mailia, eli 485 kilometriä Teksasin Amarillosta New Mexicon Albuquerqueen. Ensimmäinen nähtävyys oli heti Amarillon ulkopuolella; nimittäin Cadillac Ranch. 10 Cadillacia on 70-luvulla haudattu puoleksi maahan ja kuka vaan voi käydä spreijaamassa autoihin haluamansa kuvion omalla maalillaan. Paikka oli kyllä ainakin erikoinen. Autot sijaitsivat keskellä peltoa ja tyhjiä spraypurkkeja oli isot kasat autojen lähistöllä.

Cadillac Ranchin autot on kaikki nokastaan haudattu maahan.

Cadillac Ranchilta jatkettiin reissua ja poikettiin seuraavaksi pienessä Vega-nimisessä kylässä, jossa asukkaita on 950. Kylän pääkatu on kuin suoraa länkkärileffoista. Kylässä on myös entisöity 1920 Magnolia-huoltoasema.

1920-luvun Magnolia-huoltoasema.

Wild West -tunnelmaa.

Vegan jälkeen pysähdyttiin Adrianissa (asukkaita 150). Siellä on route 66 –reitin puoliväli, eli 1139 mailia sekä Chicagoon että Los Angelesin. Paikassa on Midpoint Cafe, jossa käytiin lounastauolla.

Route66-reissun keskikohta. Tämän jälkeen ollaan lähempänä maalia kuin lähtöpistettä.

Sitten olikin aika jättää Teksas taaksemme. Maisemanvaihto tulikin tarpeeseen, koska tuntui, ettei Teksasin puolella auton radiosta tullut oikein mitään muuta kuin uskonnollisia lauluja joka kanavalta. New Mexicon puolella kuului heti taas perinteistä kaupallista musiikkia. New Mexicon puolella oli aika rauhallista ajaa eikä kauheasti pysähdyspaikkoja, joten Adrianista ajoimme suoraan Albuquerqueen.

The Big Texan Steak House

The Big Texan Steak Housen hotelli noudatti samaa teemaa kuin ravintolakin.

Texas on tunnettu isoista pihveistään. Eräs Amarillon tunnetuimmista ja parhaimmista pihvipaikoista on The Big Texan Steak House, joka sisältää ravintolan lisäksi myös hotellin. Paikka on ruuhkainen ja täynnä turisteja, joten todennököisesti pöytää saa odottaa. Me jouduimme odottamaan puoli tuntia, mutta tämä on lyhyt aika, sillä tiloissa on ravintolan lisäksi paljon muutakin ohjelmaa kuten leikkimielisiä uhkapelejä, ammuntaa, turistikauppa, baari ja fudge-myymälä. Heillä on myös oma olutpanimonsa, jonka oluita saa sekä baarista ja ravintolasta. Fudge-myymälän fudgekin on paikan omatekemää. Paikka on hienosti texaslaiseen tyyliin sisustettu ja nähtävyys jo sinänsä.

The Big Texan Steak House ulkoapäin.

Baaritiskillä riitti pöydänodottelijoita.

Ravintolan puolella näkee keskellä keittiön, jossa kokit paistavat jättipihvejä oikealla tulella. Ravintolalla on myös 72 ozin (2041 g) haastepihvi, jonka saa ilmaiseksi, jos onnistuu tunnissa syömään tämän pihvin lisukkeineen. Ei kokeiltu, mutta netistä löytyy man vs. food -videoita, jossa tätäkin on kokeiltu. Sisustuksesta löytyy myös 60 minuutin ajanottokellot, joilla aikaa mitataan näyttävästi, mikäli joku päättää haasteeseen tarttua. 

Pihvejä paistettiin näkyvästi kaikkien silmien alla tulella. Liialliset tulilieskat  rajoitettiin jääpaloilla.

Annokseen saa pihvin lisäksi valita laajasta listasta 2 lisuketta ja pihvin kypsyysasteen monesta eri vaihtoehdosta. Me otimme pihvimme medium-rarena ja pihvi tuli juuri sellaisena kuin pitikin. Antti söi 450 gramman pihvin ja Linda 225 gramman. Ruoka oli todella hyvää, jopa lisukkeet yllättivät positiivisesti ja miljööhän oli myös mieletön kokemus. Eikä pidä unohtaa myöskään oman panimon oluttuotteita, jotka kruunasivat loistavan aterian.

Antin pieni 450 gramman pihvi, mac&cheese ja ceasar-salaatti.

Palo Duro Canyon State Park, Teksas

Palo Duro Canyon State Park "maan tasalta" kuvattuna.

Amarillosta 25 mailin päässä on Palo Duro Canyon, jota käytiin ihastelemassa.  Kaikkialla on vain tasamaata ja sitten yhtäkkiä näkyy kanjonit, jotka menevät syvyyksiin tasamaalta. Palo Duron alueen pystyy kiertämään autolla. Alueella on monia vaellus-, pyöräily-, ja ratsastusreittejä, mutta näin kesällä siellä on niin kuuma, että kauhean pitkiä aikoja ei tehnyt mieli olla ilmastoidun auton ulkopuolella.

Maisemaa kanjonissa.

Kanjonit olivat upeita. Keväällä ja syksyllä alue on kuulemma vieläkin kauniimpi, mutta kyllä niitä maisemia näin kesälläkin ihaili. Alueen kiertoreitillä oli muutamia tulvakohtia merkattu tielle, mutta vain yhdestä niissä oli vettä niin paljon, että sitä oli tiellä asti. Siinä tulvakohdalla painettiin vain kaasua ja toivottiin, ettei vettä olisi ihan kauheasti. Eikä sitä onneksi ollutkaan, mutta hienosti vesi lensi.

Teksasissa maaperä oli aika punaista joka paikassa missä ajettiin. Kuvaa kanjonin pohjalta.

Oklahoma City-Amarillo, 260 mi, neljäs ajopäivä

Lucille's piti huoltoasemaansa route 66:n varressa kuolemaansa asti. Paikalla on edelleen ränsistynyt kiinteistö.

Neljäntenä ajopäivänä (260 mi, 418 km) oli taas aika vaihtaa osavaltiota ja tällä kertaa osavaltioksi vaihtui Texas ja kaupungiksi Amarillo. Tällä matkalla maisema alkoi vaihtumaan pikkuhiljaa metsästä ja kasvillisuudesta preeriaksi. Opaskirjakin tiesi tämän ja osasi varoitella kalkkarokäärmeistä ja skorpioneista. Muutenkin kalkkarokäärmeet tuntuivat olevan Texasissa the juttu, sillä niitä jaksettiin hehkuttaa esimerkiksi erilaisten matkamuistojen ja terraarioiden muodossa.

Kuten kuvasta näkyy niin old route 66 ja uusi moottoritie menivät rinta rinnan.

Käytimme tälläkin matkalla osittain vanhaa route 66-tietä, mutta pääasiassa ajoimme kuitenkin uudempaa moottoritietä. Tällä reitillä route 66 kulkee paljon uuden moottoritien välittömässä läheisyydessä näköetäisyydellä. Route 66:n entisaikojen loiston voi aistia esimerkiksi vanhoista huoltoasemista, joiden kiinteistöt ovat edelleen jäljellä, mutta ne on jätetty ränsistymään tienvarteen. Ainostaan parhaimmat palvelut ovat edelleen elossa ja niissä onkin tyypillisesti "route 66 road side attraction" -kyltti. Eräs ränsistyneistä huoltoasemista on Lucille's, jota Lucille niminen nainen piti kuolemaansa asti. Tässä vaiheessa matkaa tienvarsille alkoi ilmestymään myös karjatiloja lehmineen ja näkyihän pelloilla muutama hevonenkin.

Lehmilläkin oli kuuma näillä leveysasteilla ja ne olivat tyypillisesti ahtautuneet saman puun alle.

Texolan kylän entisaikojen loistoa.

Välittömästi Texolan jälkeen vaihtui osavaltio. Osalvatioiden ylitykset eivät tyypillisesti ole tätä juhlallisempia.

Vierailimme myös erittäin hiljaisessa tuhannen asukkaan Texolan kylässä, jota vanha route 66 halkoo. Myös täältä oli aistittavissa entisaikojen loisto ja monet kiinteistöt olivat lahonneet paikalleen. Myös tällä ajomatkalla yritimme pysähtyä yhteen route 66:n legendaarisista ruokapaikoista, mutta valitettavasti tämä ravintola oli muuttunut tietokoneliikkeeksi opaskirjan painamisen jälkeen.

Texasin puolella tie vei Groomin kylän läpi, jonka nähtävyys oli tämä kalteva vesitorni.

Oklahoma City, Oklahoma

Oklahoma Cityn keskustassa tehtiin pikainen visiitti ennen kuin jatkettiin matkaa Teksasiin. Oklahoma Cityssä asuu n. 500 000 asukasta ja se on tullut tunnetuksi terroristipommi-iskusta, jonka teki Timothy McVeigh vuonna 1995. Ennen 9/11 –iskua Oklahoma Cityn onnettomuus oli pahin Yhdysvalloissa tapahtunut. Me kävimme tutustumassa iskun memorial parkiin, jossa oli jäänteitä sortuneesta talosta, vesiallas muistomerkkinä ja metallista tehtyjä tuoleja merkkaamassa jokaista iskussa kuollutta.

Memorial park, jossa puiston molemmissa päissä oli samanlaiset mustat portit. Vesiallas oli vain muutaman sentin syvyinen.

Tuolit kuvaavat jokaista uhria ja ne on laitettu 9 riviin kuvaamaan sortuneen kerrostalon kerrosten lukumäärää.

Muistomerkin tsekkauksen jälkeen käytiin vähän kävelemässä keskustan katuja, mutta jo aamulla lämpötila oli yli 30 astetta, joten kauhean pitkään ei ulkona viihdytty.

Keskustan pilvenpiirtäjiä ihmettelemässä.

Oklahoma Cityyn historiallista route 66:sta pitkin

Näkymää vanhalla route66-tiellä Springfieldin ja Oklahoma Cityn välissä.

Bass Pro Shopista matka jatkui kohti seuraavaa osavaltiota ja seuraavaa majapaikkaa, eli Oklahoma osavaltion suurinta kaupunkia Oklahoma Cityä kohti. Tällä välillä on eniten säilynyttä alkuperäistä ja kunnostettua Route 66 –tietä, joten tällä kertaa ajoimme enimmäkseen tällä historiallisella Amerikan äititiellä. Toki tämä reitti on hitaampi ja pidempi, mutta samalla maisemiltaan ja fiilikseltään upeampi. Lisäksi route 66:sta kutsutaan näiden kaupunkien välillä free routeksi, sillä tällä välillä uudempi moottoritie on maksullinen.

Iggy's Diner edustaa edelleen rakennukseltaan 40-lukua. Sisällä oli amerikkalaiseen tyyliin kromattu baaritiski.

Route 66 kiemurteli koko matkan uuden moottoritien puolelta toisella ja maisema oli erittäin mäkistä. Nopeusrajoitukset route 66:lla vaihtelivat 55:stä mph:sta 66 mph:n, kun ne moottoritien puolella ovat tyypillisesti 75 mph. Maisema tällä välillä oli edelleen erittäin vehreää ja jopa metsäisää.

Ensimmäisen stopin teimme Carthagen Iggy Dinerissä, joka on tarjoillut hampurilaisia 40-luvulta asti perinteisessä amerikkalaisessa kromatussa talossa. Hampurilaiset olivat todella maukkaita ja isoja. Mukava lisä oli myös, että lisukkeeksi sai valita jotain muutakin kuin perinteisiä ranskalaisia. Kaikille asiakkaille annettiin myös matkaevääksi mukilliset juotavaa mukaan, mikä tulee näillä säillä todellakin tarpeeseen.

Matkan varrella on paljon pikkukyliä, joista löytyy kuvattavaa.

Jälkimmäisen stopin teimme Bristolissa Russ’ Ribs nimisessä ravintolassa, joka on tarjonnut maukkaita sandwichejä jo 100 vuotta. Koska olimme jo ennestään melko täynnä edellisen stopin hampurilaisista, tilasimme vain yhden annoksen. Tilasimme voileivän, jonka välissä oli suuria possun ribsejä ja tietysti iso kasa ranskalaisia. Tarjoilijalta tulikin asiallinen huomautus, että voileipää ei kannata suinpäin haukata, sillä välissä on luita. Ribsit olivat erinomaisia, mutta ne olivatkin ainoa erinomainen osuus tässä ateriassa. Tästä matka jatkuikin sitten suoraan Oklahoma Cityyn ja pituutta tällä kertaa kertyi 302 mailia, eli 486 km.

Russ' Ribs oli sisältä sisustettu ihmisten tussikirjoituksilla, joita sai tehdä halutessaan lisääkin.

Tämän sandwichin ribsit olivat mehukkaita ja hyviä, mutta muuten annos ei ollut kovinkaan ihmeellinen.