St. Louis-Springfield, 214 mi, toinen ajopäivä

Toinen ajopäivä oli hienokseltaan ensimmäistä lyhyempi, eli noin 214 mi (noin 345 km). Suuntana oli Simpsoneistakin tuttu Springfield, jonka nimisiä paikkoja löytyy Yhdysvalloista lukuisia. Me suuntasimme Missourin osavaltion Springfieldiin.

Ulkoapäin Eat-rite ei todellakaan näyttänyt siltä, että olisimme menneet tänne ilman matkaoppaan suosituksia.

Aloitimme matkan St. Louisin Eat-Rite-ravintolasta aamupalalla, jota matkaopas kutsui räkäläksi. Räkälältä se näyttikin. Osa matkan ravintoloista ja nähtävyyksistä on siunattu "route 66 US roadside attraction" -kyltillä ja niin oli myös tämäkin ravintola. Ravintola on pieni ja ahdas ja sisältää ainostaan tiskin ja sen takana olevan keittiön. Tilasimme "slinger" -nimiset aamupalat, joihin kokki teki ensin munakokkelia, jauhelihapihviä ja perunoita. Kun koko annos näytti houkuttelevalta ja olimme valmiit syömään, kaadettiin koko annoksen päälle kauhallinen jauheliha-papu-kastiketta. Eipä taatusti olisi tullut kokeiltua kotona, mutta ihan hyvältähän tämä maistui, vaikka ei siltä näyttänytkään. Nautinnon kruunasi jenkkitarjoilijat, jotka pelottelivat meidän matkaamme varkailla ja kehottivat pitämään kameramme piilossa. Kaiken kaikkiaan tämä ei ehkä ollut ykkösmesta, mutta huikea kokemus tottakai. Ja vaikka ravintolalla olikin jo yli 100 vuoden kokemus niin ainakaan asiakaspalvelu ei ollut heidän ykkösaseensa.

Ravintola oli pelkkä baaritiski ja sen takana oleva keittiö. Kuvassa koko henkilökunta.

Hieman St. Louisin ulkopuolella kävimme Ted Drewes Frozen Custard-jäätelöbaarissa, josta saa erilaisia jäätelöannoksia kipossa. Kuten ulkona olevasta väkimäärästä päätellä saatoi, oli jäätelöt täällä todella hyviä ja edullisia. Tästä olikin hyvä jatkaa mieli ja keho ravittuna kohti Springfieldiä.

Tällaista herkkua sai Ted Drewes Frozen Custardista muutamalla dollarilla. Sundaytä, pistaasipähkinöitä ja kuumaa suklaakastiketta.

Vierailu oluttehtaalla

Kun kerran oltiin St. Louisissa, niin pitihän sitä käydä myös Anheuser-Busch olutpanimolla, eli tutummin Budweiserin kotona. St. Louisin panimo on vielä ihan täysin toiminnassa oleva tehdas.

Anheuser-Buschin vierailun pääsisäänkäynti

Me osallistuttiin ensin olutkouluun, jossa käytiin läpi erilaisia oluita, oluen nauttimisen eri vaiheet ja ruokasuositukset eri tyyleille. Meidän opettaja kertoi millaiseen lasiin minkäkin tyyppistä olutta tulee laittaa ja miten olut oikeaoppisesti kaadetaan lasiin. Toisin kuin viininmaistelussa, olutta maistellessa se pitää myös juoda, koska muuten ei saa maistettua kaikkia makuja. Kielen takaosa maistaa karvaat ja kitkerät maut, joita oluessa on, ja niitä ei voi nielemättä maistaa.

Olutkoulun neljä eri olutta, joita maisteltiin tarkasti.

Olutkoulun jälkeen osallistuttiin ilmaiselle turistikierrokselle. Aluksi päästiin hevostalleihin katsomaan oluthevosia. Budweiserin hevosilla on tiukat kriteerit: niiden on oltava tietynkokoisia, jalat oltava valkoiset, turpa oltava valkoinen ja muuten hevosen on oltava ruskea. Heppojen jälkeen kuultiin oluenvalmistuksesta ja oluen ainesosista. Budweiseriin ja muihinkin Anheuser-Buschin oluihin on lisätty riisiä viidentenä aineksena (maltaan, humalan, hiivan ja veden lisäksi) ja se tekee oluesta kevyenmakuista ja helppoa juotavaa. Nähtiin oluenvalmistuksen eri vaiheita ja pullotuslinjastoa. Kierros päättyi ”hospitality room”iin, jossa juotiin pari olutta, jotka kuuluivat ”kierroksen hintaan”. Tämän jälkeen kävimme vielä panimon turistikaupasta, josta löytyi paljon kaikkea kivaa ostettavaa.

Tämän talon sisältä löytyi automatisoitu ja uusinta teknologiaa oleva pullotuslinjasto. Yhteensä 7 kerrosta pullotuslaitteistoja.

Saint Louis

St. Louis on aivan Illianoisen rajalla Missourin osavaltiossa sijaitseva 300.000 hengen kaupunki, joka tunnetaan esimerkiksi St. Louis Blues NHL-joukkueestaan. Kaupunki vaikutti muutenkin mukavalta urheilukaupungilta, kun sekä jäähalli että baseball-stadion olivat molemmat aivan keskustassa kävelymatkan etäisyydellä toisistaan. Vielä paremmin St. Louis tunnetaan kuitenkin päänähtävyydestään Gateway Arch:sta, joka on suomalaisen Eero Saarisen suunnittelema.

Suomalainen Eero Saarinen on vastannut St. Louisin merkittävimmästä nähtävyydestä.

Kävelimme heti ensimmäisenä iltana Gateway Archin puistoon ja kohosimme tietenkin tuon nähtävyyden huipulle sen rungossa kulkevien hissien avulla. Tämä olikin kokemus jo itsessään. Hissilipun kassalla varmistettiin ensin, ettei meillä ole ahtaanpaikankammoa. Kysymyksen syy selvisi samalla, kun hissin ovi aukesi. Korkeuksiin kohottiin todella pienessä, ahtaassa ja matalassa viiden hengen kopperossa ja matka ylös kesti yhteensä 4 minuuttia. Tuona aikana kuumuus kopissa nousi niin korkeaksi, että allekirjoittaneella alkoi hiki virrata. Hikoilu jatkui vielä Archin yläasemallakin, jossa ei tuntunut olevan minkäänlaista ilmanvaihtoa. Kaikesta huolimatta matka ylös kannatti, sillä näkymät kaaren ylhäältä olevista pikkuikkunoista olivat kaiken hikoilun arvoiset.

Hissimatka ylös kannatti, sillä siellä odotti tämä näköala. Vasemmalla näkyy baseball-stadion.

Chicago-St. Louis - ensimmäiset 295 mailia

Toisena USA-aamuna saimme vihdoin vuokra-automme, joka toimii toisena kotinamme seuraavat reilu 2 viikkoa. Vuokraamossa oli jopa varaa valita. Pääsimme autotalliin vertailemaan kolmea eri vaihtoehtoa sekä neljättä kalliimpaa autoa. Neljäs auto olisi ollut jättimäinen Chrysler-maasturi, joka muistutti etäisesti Escaladea. Tästä autosta olisi koitunut 13 dollaria/vrk lisähintaa, joten piheys iski. Valittavaksi jäi 3 vaihtoehtoa - Ford, Honda ja Hyundai. Kahden ensimmäisen olessa pelkkiä tylsiä sedaneita, päädyimme Hyundain tilavaan Santa Fe maasturiin.

Vanhanaikaista seinätaidetta matkanvarrella riittää. Niin myös Pontiacissa.

Ensimmäisenä päivän maileja kertyi 295, joka on 475 kilometriä. Kohteena oli St. Louis, joten matkan toinen osavaltio (Missouri) oli tosiasia. Ajoimme reitin pääasiassa uusia moottoriteitä ja jätimme historiallisen road 66-tien vielä rauhaan.

Steak'n'Shake tarjoaa maukkaita purilaisia ja pirtelöitä, jotka eivät ole hinnalla pilattu.

Ensimmäisen stopin teimme Pontiacin kylässä, jossa kävimme myös juuri tätä reitinpätkää käsittelevässä Route 66-museossa. Museosta löytyi myös Cars-elokuvan esikuvana toiminut "hippiauto". Näitä pieniä road 66:n varressa sijainneita kyliä on reitin varrella alvariinsa ja mikäli kadut olisivat hiekkaa, muistuttaisivat kylät erehdyttävästi länkkärielokuvia. Pontiacin jälkeen söimme Bloomingtonin Steak'n'Shaken ketjuravintolassa hampurilaisateriat pirtelöineen. Kyseinen ketju on saanut alkunsa juuri tästä kaupungista vuonna 1934. Toinen ruokastoppi tehtiin vielä Illianoissin Springfieldissä Cozy Drive Inissä, jota pidetään corn dogin synnyinpaikkana. Corn Dog on ikään kuin hot dog tikussa, eli tikussa taikinaan kääritettyä makkaraa friteerattuna. Söimme paikan speciaalit, eli 2 cozy doggia kasalla ranskalaisia hintaan 5 dollaria/kori.

Cozy Drive In kuuluu pakollisiin pysähdyksiin route 66-matkalla.

0 mailia: Lou Mitchell’s Diner

Lou Mitchell's Diner Jacksons Streetillä.

Route 66 alkaa Chicagon ytimestä Lou Mitchell’sin Dinerin lähettyviltä. Niinpä kävimme yhtenä aamuna tsekkaamassa paikan aamupalatarjonnan. Ensimmäiseksi kun menimme dineriin sisälle saimme käteemme donut hole –munkkipallerot. Sitten päästiin tiskille istumaan ja saatiin pikkupaketit Milk Dudseja. Meillä oli oikein mukava ja ystävällinen tarjoilija. Dinerillä on oma leipomo, jossa he tekevät itse kaikki leivät ja pullat. Mikään ruoka ei myöskään ole pakasteesta. Eikä ravintolan kyltin maininta "Serving the worlds finest coffee" ole tuulesta temmattu.

Antin aamupala: kahvia, mehua, kreikkalainen omeletti.

Lindan aamupala: kahvia, mehua, Eggs Benedict. Taustalla näkyvät pannukakut syötiin puoliksi ja  niiden lisukkeena oli dinerin itse sekoittamaa vaahterasiirappia.

Diner sisältä.

Kun saatiin syötyä meidän aamupalat, tarjoilija halusi tehdä ylävitoset, koska jaksettiin syödä kaikki. Ihan hyvänkokoiset aamupalat oli ja tosi hyvät! Tarjoilu oli myös nopeaa, vaikka asiakkaita riitti. Tämä paikka on ehdottomasti suosittelemisen arvoinen.

Chicago – lähtöruutu

Chicagon siluetti Michigan järveltä kuvattuna.

Amerikan äititie route 66 alkaa USA:n kolmanneksi suurimmasta kaupungista Chicagosta, joten luonnollisesti meidänkin matkamme sai alkunsa täältä. Chicago on tuttu monesta Hollywoodin sarjasta ja elokuvasta. Esimerkiksi uudet Batman-elokuvat on kuvattu osittain Chicagossa. Lisäksi kaikki muistavat varmaan Teho-osasto (ER) –sarjasta tutun Chicagon sairaalan ja sen edustalla kulkevan korotetun junaraiteen. Mutta kuten kaikki blogimme lukijat viime kesästä muistavat, Teho-osaston Chicago on kuvattu Hollywoodin studion kulisseissa. Kulissi osui kuitenkin oikeaan, sillä Chicago on täynnä erilaisia junaraiteita, joista merkittävimpänä korotettu kehää kiertävä junarata nimeltään Loop.

Korotettu rautatie, eli the Loop, on Chicagossa tuttu näky.

Vietimme Chicagossa 2 kokonaista päivää, joiden aikana vierailimme seuraavissa nähtävyyksissä: Sears (Willis) Tower, Bean-patsas, Navy Pier, Miracle Mile ja Millenium parkin suihkulähde. Kävimme myös jokiristeilyllä, elokuvissa ja tietenkin Whole Foodsissa. Toisen päivän iltana tapasimme myös kaverimme Teron ja hänen vaimonsa Jamien.

Millenium puiston "Bean-patsas" oli vaikuttava näky.

Chicagosta parhaiten jäi mieleen pilvenpiirtäjät, jotka ovat jopa New Yorkkia vaikuttavampia ja toinen toistaan erilaisia. Näistä tietenkin Sears Tower pilvenpiirtäjien korkeimpana kruununa, jonka 103:ssa kerroksessa kävimme. Näköalatasanteelle oli asennettu myös lasista rakentuvia ulokkeita, joissa pääsi kokeilemaan miltä tuntuu oleskella lasilattian tukemana, kun alla on yli 400 metriä ilmaa.

Välissä lasi ja alla 400 metriä ilmaa.

Uutta kesälomareissua pukkaa

Jäi New York –aiheiset tarinat alkutekijöihin loppukevään hässäköiden viedessä ajan kirjoittamiselta. Nyt onkin sitten jo uuden matkapäiväkirjan aika. Tällä kertaa seurataan meidän kesälomaseikkailua Route 66 –reitillä Chicagosta Los Angelesiin.

Helsingin säätä ei todellakaan jäänyt ikävä.

Matka alkoi Juhannussunnuntaina muutaman tunnin yöunien jälkeen neljältä aamulla. Espoossa oli silloin kylmää ja sateista, joten ei ollut ikävä fiilis jättää Suomea taakse. Ensimmäinen lento oli Frankfurtiin, jossa sitten vaihdettiin Chicagon koneeseen. Vaihtoaikaa oli vajaa kolme tuntia. Tähän mennessä on aina joutunut stressaamaan Jenkkilän koneenvaihdon aikataulun kanssa, mutta tällä kertaa kaikki tarkastukset menivät saksalaisella tehokkuudella ja meillä jäi vielä ruhtinaallisesti aikaa odotella boardingin alkua. Chicagon lento kesti 8,5 tuntia ja matka sujui rauhallisesti. Lufthansan palvelu, tarjoilut ja sapuskat päihittävät Finnairin mennen tullen.

Lufthansan päivällisellä sai jopa tuoreista vihanneksista tehtyä fetasalaattia ja leivos oli myös erinomainen lopetus aterialle.

Kaiken tämän matkanteon jälkeen saavuttiin Chicagoon ja kello oli paikallista aikaa 12:30 sunnuntai iltapäivällä. Eli Suomessa neljältä sunnuntaiaamulla herättiin, sitten lenneltiin yhteensä yli 11 tuntia ja sunnuntai oli perillä vasta puolessa välissä.

Tästä se seikkailu ja uudet kokemukset sitten alkavat…